Pukeutuneita ihmisiä, karkkia, maalattuja kasvoja, karkkia, meteliä ja karkkia - niistä oli penkkarit tehty torstaina 12. helmikuuta, jolloin abit juhlivat varsinaisen kouluajan päättymistä ja lukuloman alkamista. Vaikka lukuloma voikin olla rankempaa kuin arkiset koulupäivät, ovat kaikki abit silti odottaneet sille pääsyä ja kyseistä päivää. 

 Aikaisimmat abit olivat heränneet jo kahdeksaksi koululle, jotta pääsevät ensimmäisinä luokkaan opettamaan ykkösiä ja kakkosia ja maalailemaan heidän kasvojaan, tanssimaan, heittelemään karkkia ja riehumaan. Vaikka tänä vuonna tämä perinne yritettiin kumota, eivät opettajien kiellot tehonneet, vaan lähes jokaisen nuoremman kasvot olivat huulipunassa. Ymmärrettäväähän se on, koska itse on ollut joskus saman kohtalo edessä ja nyt on oma aika päästä huulipunaputilon toiselle puolelle. Valitettavasti joillakin juhliminen menee yli ja sotketaan koulun tiloja, mikä on tyhmää toimintaa ja mistä kaikki joutuvat kärsimään seurauksia. Jos joku joskus keksii uuden perinteen, jonka voisi aloittaa, huulipunat poistuisivat varmasti penkkaripäivän ohjelmasta, mutta tällä hetkellä kukaan ei ole keksinyt tilalle parempaa.

 

Toinen ongelma on useina vuosina ollut alkoholinkäyttö, mutta tänä vuonna päihtyneitä oli minun silmin ainakin huomattavasti vähemmän uuden abien poistumiskielto -käytännön ansiosta. Varmasti alkoholi lisää vapautuneisuutta, mutta penkkareina on kaikilla myös puvut, joiden takana voi irrotella ilman häpeää. Monet ujotkin ihmiset näyttivät nimittäin pääsevän entisistä sosiaalisista kahleistaan hiukan irti, ja itsekin huomasin vapauttavan olon penkkariasuun pukeutuneena ollessani verrattuna normaaliin arkivaatetukseen.

Pukuja olikin laidasta laitaan. Oli perinteisiä keijukaisia ja prinsessoja pienissä mekoissaan sekä isoja karvaisia eläinhahmoja. Sarjakuva- ja mangahahmoja oli tietenkin porukkoina, kuten Marion-kolmikko. Pojille tyypilliset kortsupuvut löytyivät asujen joukosta myös. Moni oli pitäytynyt perinteisissäkin rooleissa, esimerkiksi nunnana, poliisina, miimikkona, vankina tai jeesuksena. Koulussa oli sisällä kuuma asussa kuin asussa, koska ihmisiä oli käytävillä niin paljon. Toista taas oli rekassa, vaikka pakkasta ei ollut paljon ollenkaan.

Ennen rekka-ajeluja oli kuitenkin saliohjelma, jossa penkkareidensuunnitteluryhmä oli järjestänyt koko koululle mieleistä ja iloista ohjelmaa. Tänä vuonna ohjelma koostui kilpailusta, jossa olivat vastakkain abit, nuoremmat ja opettajat. Lajeina oli vaahtokarkkien syömistä, kermavaahtoliukua ja taiteellista kasvojen maalaamista, jossa viimeiset puhdaskasvoiset ykköset tai kakkoset olivat kankaina.  Tuomariston kommentit olivat varmaan viihdyttävimmät, mutta oli kilpailuakin hauska katsoa. Yllättäen abit voittivat kilpailun ylivoimaisesti. Viimeisenä oli luvassa jokavuotinen abivideo, joka kuvasi hyvin joidenkin abien elämää.

Salista abit suuntasivat suoraan rekkoihin, joissa viileys ja viima tosiaan kävivät luihin ja ytimiin, kun nojasi jäistä metallia vasten ja liikkeessä ollessa tuuli kävi lisäksi. Kuitenkin kaikki olivat tyytyväisiä leutoon säähän. Kolme kierrosta keskustan ympäri oli aivan tarpeeksi, koska karkkien heittely oli niin kivaa, että ne loppuivat jo ensimmäisellä kierroksella ja seisomiseen rekassa olisi kyllästynyt, jos yhtäkään ylimääräistä kierrosta olisi kierretty. Lakanoiden kiinnitys rekkoihin tuntui olevan hankalaa ilman kiinnitysnauhoja ja kunnon teippiä, joten mahdollisesti seuraavan vuoden abit älyävät varautua kunnon välineillä.

Kokonaisuudessaan päivä oli hauska ja kokemisenarvoinen. Oli kiva olla itse mukana pitkässä perinteessä juhlimassa ja nauttimassa loppuvasta koulusta. Kuulemieni kommenttien mukaan päivä oli mukava myös nuorempien mielestä ja he kokevat perinteiden olevan oikeutettuja, koska saavat itse olla parin vuoden sisällä juhlijan asemassa. Toivottavasti kaikki kokevat asian näin. Ainakin jokainen sai karkkia ja herkkuja, sillä myös abit söivät itse karkkeja heittelyn lomassa ja abien järjestämä tarjoilu koko koulun väelle korvasi kouluruoan ja oli mukava epäterveellistä vaihtelua kaikille.

Noora Leinonen